ByKaisa: elokuuta 2011

Eli siis oon nyt innostunut lyijäristä, vaikka ennen mulla ei ois tullu mieleenkään värittää koko kuvaa sillä. Ja mulla on kaksi ongelmaa: omistan yhtä ainoata lyijyä, HB:ta, joten en saa niin helposti tummaa ja vaaleaa ja sillein. Toinen ongelma on se, että oon tehnyt kaks näistä piirroksista ruutupaperille... Se vähän ärsyttää mutta kun olin sillon mökillä kun alotin ne, eikä siellä ollut mitään muuta kuin oma ruutuvihkoni. Tässä silti tulee:

Tän tein pari päivää sitten. Kesällä piti kerätä kouluun kasvio, enkä halunnut ostaa siihen kansia, joten tein itse. Ihan lyijärillä ja vapaalla kädellä piirrustin.

Tän piirsin joskus kesälomalla. Valaistus on taas vähän surkea, mutta se nyt vaan on.

Seuraavat 2 kuvaa on one shottini 'kansikuvasta'. Mun pieniin aivoihin ei mahdu, että miksi aina osa kuvista menee toillein sivuttain ja vaikka kuinka oon yrittäny kääntää niitä kuvankäsittelyohjelmilla, ne ei käänny. Ekassa kuvassa ei näy ihan koko piirrustusta. Sen yläpuolelta jäi jonkun verran ihan vaan tasaista lyijärillä väritettyä aluetta pois. Tokassa kuvassa on toi sama tyttö läheltä, jota innostuin muokkaamaan koneella.

Nyt sitten tulee se mun one shot, jolla ei ole nimeä ja jota varten ton kuvan piirsin:

Synkässä metsässä kaukana sieltä missä ihmiset asuvat, oleilee itse Pimeä. Sen oikea nimi on jo kauan sitten unohdettu ja tilalle on astunut monenlaisia lempinimiä. Pimeä, Vaara, Se-jota-emme-mainitse ovat luultavasti tunnetuimmat.

Monta vuosisataa sitten, kun Sen nimi vielä tunnettiin, Se keräsi joukkoja. Vaarallisia joukkoja johon kuuluivat muun muassa sudet, hiidet ja haukat. Niistä Se opetti kuuliaisia alamaisia, joiden avulla Se aikoi tehdä koko maailmasta pimeän paikan. Sellaisen jossa Se itse olisi mahtava ja suuri valtias.

Kun Sen suuri pimeä armeija oli valmiina, hyökkäys alkoi. Se tuhosi ihmisten viljelemät pellot, kaatoi puut ja poltti kaiken mitä oli jäljellä. Vain ihmiset Se säästi, tehdäkseen heistäkin alamaisiaan. Suuri varjo oli peittänyt kaiken. Ihmiset raatoivat Pimeän vuoksi, vaikka vihasivat Sitä. Pimeä oli hyvin tyytyväinen itseensä ja katseli maailmaansa ahnein silmin.

Mutta Pimeä oli huolimaton. Vaikka Se kuinka yritti pitää maailmansa synkkänä paikkana, jossa pieninkään ilonripe ei pääsisi valloilleen, silti ihmisillä riitti toivoa ja he rakastuivat ja sopeutuivat elämään varjonkin alla. Rankkaa se oli, mutta se palkittiin lopulta yhden ihmisen ansiosta.

Pimeä ei käsittänyt mitä oli tehnyt väärin. Miksi ihmiset rakastuivat ja miksi he eivät kävelleet päät painuksissa kärsimystensä taakka harteillaan. Silloin Pimeä päätti, että heitä oli rangaistava. Siitä, että he pystyivät rakastamaan.

Pimeä valitsi kaikista ihmisistä ne iloisimmat, ne jotka pystyivät nauttimaan elämästä varjo päällään. Yksitellen Se kutsui ihmiset eteensä, niin että ihmiset saattoivat nähdä sen pimeyttä pimeämmän olennon ja sortua Sen edessä.

Mutta tässä Se teki virheen. Viimeinen, jonka Se kutsui oli nainen. Naisella ei ollut perhettä, eikä läheisiä, mutta hän osasi iloita elämästä. Nainen oli kaunis, sisäisesti ja ulkoisesti. Naisen hopeana loistavat hiukset olivat kuin kuun säteet, syvän siniset silmät kuin suurin meri ja ääni kuin satakielen laulua.

Nainen oli ensimmäinen olento maan päällä, joka oli pyytänyt apua Pimeältä. Hän pyysi armahdusta. Armahdusta koko maailmalle ja kaikille olennoille sen sisällä ja päällä, vaikka menettäisi oman henkensä.

Pimeä kuunteli kaikki naisen sanat tarkasti ja katsoi naista ensimmäistä kertaa elämässään haikeana. Pimeä tunsi sisässään pienen polttavan tunteen. Se oli rakkauden alku. Pimeä ympäröi naisen ja yritti syleillä häntä, mutta Sen tumma olemus ei kestänyt tunnetta ja naisen inhimillistä lämpöä. Rakkaus oli liian suuri taakka Sille haavoittuvaiselle olennolle.

Siinä, naisen edessä Pimeä ymmärsi mitä oli tehnyt. Tuhonnut maailman. Ymmärryksen mukana pimeys alkoi hälvetä ja valo tulla tilalle. Viimeisen kerran Se katsoi naisen lumoaviin silmiin, ennen kuin Sen ruumis hajosi. Moneksi pieneksi palaseksi, jotaka roihusivat tulen lailla, mutta olivat kylmiä kuin jää. Rakkaus oli ollut liikaa.

Nainen katsoi Pimeän tuhoa ilmeettomänä, mutta sisimmässään hän tunsi kaipuuta. Hän matkasi takaisin kotikaupunkiinsa ja otti miekan, jonka terä oli hopeaa ja varsi rubiinein koristeltu. Se mukanaan hän palasi paikkaan, jossa Pimeä oli tuhoutunut. Nainen astui yhä palavien Pimeän ruumiin sirpaleiden keskelle ja työnsi hopeamiekan rinnastaan läpi. Ilmeessään hän ei näyttänyt tuskaa, hän kuoli hymyillen ja itkien kristallinkirkkaita kyyneliä.

Kyyneleet sekoittuivat tuleen ja varjo poistui maailman harteilta. Naisen ja Pimeän sielut matkasivat tuonpuoleiseen ja katselivat sieltä maailman paluuta kauniiksi asuinsijaksi, jossa auringolla ja kuulla oli tasapaino, syvät meret lainehtivat lempeästi ja ihmiset pystyivät rakastamaan ja iloitsemaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Siinä oli, toivottavasti annatte kommenttia, että voin parantaa jatkossa;)

Ja lopuksi vielä kollaasi omenasta:D Joo, yks ilta aattelin syödä ompun iltapalaks, ja ennen kun ehin haukata niin huomasin että se on puoliks vihree ja puoliks punanen ja se nyt vaa näytti kivalta nii otin kuvan:D